Historia

Erätyttöjen ja Eräpoikien historiaa

Partioaate levisi Riihimäelle tiettävästi vuoden 1910 tienoilla. Virikkeen riihimäkeläispojat saivat suomeksi ilmestyneestä Partiopoikien käsikirjasta. Muutamat pojat perustivat Boy-Scout -osaston, joka ei kuitenkaan järjestäytynyt virallisesti. Toiminta oli pääasia. Sanomalehdessä kerrottiin, kuinka lähes täydessä partiopuvussa olevat partiopojat auttoivat Riihimäen torilla pidetyssä eläinnäyttelyssä.

Sortokauden aikana venäläinen virkavalta kielsi partiotoiminnan koko maassa vuonna 1911. Partiopojat jatkoivat kiellosta huolimatta toimintaansa Riihimäelläkin niin, että virallista partiointia varten oli olemassa valmis runko, kun nuorten liike vuonna 1917 sai uudelleen aloittaa julkisen toimintansa.

Huhtikuun 8. päivänä vuonna 1917 kokoontui nelisenkymmentä poikaa perustamaan partiojärjestöä Riihimäelle. Perustavan kokouksen puheenjohtajana toimi koululainen Ensio Salimäki ja sihteerinä Eino Allenius, jotka molemmat olivat olleet mukana kielletyssä, epävirallisessa toiminnassa. Nyt perustetun järjestön nimeksi tuli Riihimäen Eräpojat. Järjestön johtoon sääntöjä ja tulevaa toimintaa suunnittelemaan asetettiin järjestötoimikunta, johon kuuluivat Matti Alftan, Ensio ja Eino Salimäki, Eino Allenius, Yrjö Malm, Vilho Kolehmainen, Georg Ahkiolo ja Paavo Tapio.

Viikkoa myöhemmin, 15. huhtikuuta 1917, lausuttiin Pohjoisella koululla Riihimäen Erätytöt -nimisen partiojärjestön syntysanat. Järjestön ensimmäisinä johtajina toimivat Ester Honkaniemi, Lyyli Kyllönen ja Hellä Veriö. Järjestöön liittyi heti 40 tyttöä. Molemmat järjestöt rekisteröitiin toiminnan vakiinnuttua vuonna 1920.

Erätyttöjen ja Eräpoikien yhteistyö on alusta pitäen ollut mutkatonta ja tiivistä. Kokoukset olivat alkuvuosina monesti yhteisiä. Suurimmissa yhteisissä tilaisuuksissa saattoi olla jopa puolitoistasataa osanottajaa. Vakituisen kokoontumispaikan puuttuessa kokoonnuttiin milloin missäkin; yksityiskodeissa, eri kouluilla, työväentalon ullakolla tai suojeluskunnan päävahdissa. Vuosina 1918-1920 oli vakituinen, pieni kokoontumispaikka – oma kolo – työväentalon yläkerrassa. Yhteistä oli näytelmäkerho ja noin 200 nidettä käsittänyt kirjasto, joka talvisodan pommituksissa osittain tuhoutui tyttöjen arkiston kanssa. Eräpoikien torvisoittokunta aloitti toimintansa Ilmari Kumelan johdolla. Torvet lahjoitti H. G. Paloheimo.

Tammikuun lopulla 1918 vietettiin ensimmäistä yhteistä juhlaa yhteiskoululla. Arvokkaassa tilaisuudessa vihittiin käyttöön Erätyttöjen ensimmäinen lippu, jossa tunnuskirjainten lisäksi koreili kullankeltainen, silkillä ommeltu pyrstötähti. Lipun vihkimispuheen piti ylipäällikkö, voimistelun tarkastaja Anni Collan. Juhlassa jaettiin kymmenille tytöille luokkamerkkejä erilaisista partiosuorituksista, tietojen ja taitojen hankkimisesta.

Juhlaa varjosti sota. Vuonna 1918 kolme Eräpoikaa kaatui isänmaan puolesta. Joukko Eräpoikia osallistui sotaan Virossa. Sodan tauottua Erätytöillä oli paljon käytännön työtä. He raivasivat yhteiskoulun sodan jäljiltä, auttoivat tilapäisissä sotasairaaloissa ja toimittivat haavoittuneiden ja sairaiden asioita. Erätyttöjä oli näihin aikoihin satakunta.

1920-luku oli vilkkaan toiminnan aikaa. Poikien ylipäällikkönä toimi vuosina 1919-1928 Viron taisteluista palannuta August Volrat (myöh. Valari), Eräpoikien Aku-setä. Tyttöjä johti Siri Wasastjerna vuosina 1921-1922 ja 1924-1934.

Myös pojat saivat lipun, joka on samanlainen vielä tänäkin päivänä. Eräpojat osallistuivat Suomen Partioliiton suurleireille, aluksi Paloheimo oy:ltä lainatuista pressuista tehdyissä teltoissa. Vähitellen saatiin kokoon omakin leirivälineistö, joka oli tyttöjen kanssa yhteinen. Vuonna 1921 Erätytöt ja Eräpojat olivat nelikymmenpäisenä joukkona mukana Partioliiton järjestämällä Eestin matkalla, jolla poikien torvisoittokunta esiintyi.

Eräpojat kustansivat ja painattivat kolmen vuoden ajan Partioliiton jäsenlehteä Partiota, koska liitolla ei ollut siihen varoja. Urheilu kuului partiointiin niin oleellisesti, että Eräpojat suunnittelivat jopa omaa urheilukenttää. Partiopiirin hiihtokilpailut pidettiin Riihimäellä. Muu toiminta rakentui paljon merkkisuoritusten ja lähiseudulle tehtyjen retkien varaan. Tärkeä retkikohde ja kesätoiminnan keskus oli Erkylänjärvi.

Vuonna 1920 syntyi ajatus oman partiotalon rakentamisesta. Tontti saatiin Tori- ja Peltokadun kulmauksesta osittain ostamalla, osittain kunnallisneuvoksetar Nordenswanin lahjoituksena. Rahat eivät kuitenkaan riittäneet niin suuren rakennuksen pystyttämiseen kuin rakennusjärjestys määräsi. Oma talo tulikin pysymään haaveena seuraavien 35 vuoden ajan.

1920-luvun loppupuolella vastuu Eräpoikien toiminnasta siirtyi nuorille partionjohtajille Aku-sedän muutettua Riihimäeltä. Nuorukaiset tunsivat vastuunsa, ja toiminta jatkui perinteiden mukaisesti vilkkaana. Nuorukaisten joukosta kasvoi lippukunnalle pitkäaikainen johtaja Vilho Heino vuosiksi 1936-1940, 1945-1952 ja 1957-1968.

Vuosi 1931 merkitsi käännettä lippukuntien leiritoiminnassa. Kesäleiripaikaksi saatiin Vähikkälästä Valajärven Rauhaniemi, jossa pidettiin kymmenkunta leiriä. Samalla vuosikymmenellä alkoi Eräpoikien sudenpentutoiminta kaikkein nuoremmille pojille.

Sotavuosina partiotyö jäi hajanaiseksi vanhempien poikien ollessa asepalveluksessa ja nuorempien monenlaisissa kotiseudun tehtävissä. Eräpoikien lippukunta läpäisi nämä vuodet kuitenkin verraten elinvoimaisena. Osittain partiotyö syvenikin yhteisen paineen alla. Erätytöt sota-aika sen sijaan tempaisi niin erilaisiin tehtäviin, että sodan loppuvaiheessa toimivia jäseniä paikkakunnalla oli enää 5-6. Partiomieli ja toiminnan halu olivat kuitenkin säilyneet, joten alkuun päästiin taas. Kun olot vähitellen normalisoituivat, kasvoi tyttöjoukko suurimmillaan 180-päiseksi. Lippukunnan elvyttäjänä oli sen tarmokas ja pitkäaikainen johtaja Hilkka Luoma (1943-1967).

Jäsenmäärien taas kasvaessa tarvittiin yhä kipeämmin omaa partiomaista kokoontumispaikkaa. Vuonna 1955 toive toteutui. Riihimäen kaupunki osti lippukuntien omistaman Partiola-tontin Tori- ja Peltokadun kulmauksesta. Kun oli saatu pääoma, muodostettiin toimikunta partiotalon hankkimiseksi. Toukokuun 8. päivänä vuonna 1955 vahvistettiin kauppa, jolla Eräpojat ja Erätytöt ostivat Kalevankatu 8:ssa sijaitsevan talon. Talohanke oli mahdollinen vain myyjien, lehtorien Ilta ja Taimi Laurilan huomattavan lahjoituksen, Mannerheimliiton Riihimäen osaston tuen ja lippukuntien vanhempainneuvostojen työn turvin.

Retket ja leirit ovat olleet oleellinen osa lippukuntien sodanjälkeistä toimintaa kesäisin ja talvisin. Lippukuntien omia leirejä on pidetty miltei kaikkialla Riihimäen ympäristön järvillä, kunnes 1960-luvulla leiripaikaksi alkoi vakiintua Lopen Kalattoman ja Malvajärven maasto. Nykyinen retki- ja leirikohde on oma leirialue ja kämppä Lopen Malvajärvellä. Leirialueen lippukunnat ostivat vuonna 1967, ja kämppä rakennettiin talkootyönä niin, että kämpän vihkiäiset voitiin pitää vuonna 1973. Saunaa alueelle ruvettiin rakentamaan kesällä 1976.

Lippukunnilla on 1920-luvulta lähtien ollut omat vanhempainneuvostonsa henkisenä ja taloudellisena taustatukena. Vanhempainneuvostojen aktiivinen vastuu ja huoli työn jatkuvuudesta vaikutti ratkaisevasti partiotalo- ja leiripaikkahankkeen toteutumiseen. Vanhempainneuvostot kohensivat lippukuntien taloutta myyjäisillä, arpajaisilla, kirpputoreilla ja tekemällä myös suoranaisia lahjoituksia. Erätyttöjen uusi lippu on vanhempainneuvoston hankkima. Entisen repi tuuli vuoden 1954 paraatissa. Vuodesta 1957 on uuden lipun valkoinen savumerkki sinisellä pohjalla kertonut ”Olemme täällä” tai ”Leiri on täällä”.

1950-luvulla syntyneen ns. kovan partioinnin muodot viehättivät erityisesti varttuneempia poikia. Toiminnassa ovat olleet tärkeitä lippukunnan, piirin ja järjestön erilaiset maasto- ja taitokilpailut. Tytöt ovat olleet tunturivaelluksilla Lapissa. Yksityisten partiovierailujen lisäksi Erätytöt ja Eräpojat tekivät yhteisen retken Itävaltaan. Lippukuntien omilla leireillä on ollut vieraita mm. Saksasta, Sveitsistä ja Itävallasta. Keskusjärjestöjen ja partiopiirien tilaisuuksiin, retkille ja leireille Erätytöt ja Eräpojat ovat koko toimintakautensa osallistuneet aktiivisesti.

Sadatta toimintavuosikymmentä aloittavia Erätyttöjä on noin 80 ja Eräpoikia 50. Alkavana vuosikymmenenä lippukunnat elävät murrosvaihetta mm. partiopiirien uusien rajojen uusiutuessa, sekä keskusjärjestön uuden ohjelmauudistuksen myötä. Lippukunnissa on otettu käyttöön uudet ikäkausijaot ja kasvatustavoitteet. Menneiden vuosikymmenten periaatteet ja perinteet näkyvät kuitenkin selvästi lippukuntien toiminnassa.

1.5.2007

Päivi Viilomaa,

muokannut Iina Mäki-Ullakko, 16.2.2009